Hangon elokuvajuhlat
HANGON ELOKUVAJUHLAT 2026 – KIROTUT TAITEILIJAT!
Kaikista taiteilijoista kirottuja ovat he, joille taide ei ole vaihtoehto, vaan heitä ohjaa tekemisen pakko. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää, miksi jonkun on päivittäin hiveltävä hevosen häntäjouhilla
hopeapäällysteisiä suolikieliä, jotka on viritetty vuosisatoja vanhaan puutoosaan. Tai miksi jonkun on veistettävä aforistisia hahmoja sadoista ja taas sadoista hirsipölleistä. Tai miksi jotakuta riivaa tarve omaksua jonkun toisen henkilön luonne, elekieli ja puheenparsi niin kokonaisvaltaisesti, että se menee täydestä yleisön edessä. Vielä vaikeampi voi olla ymmärtää, että elleivät he toteuttaisi noita outoja kutsumuksiaan, he saattaisivat hajota tai hajottaa jotakin korjauskelvottomaan kuntoon.
Kirottujen taiteilijoiden osaa kuvaa Wittgensteinin vastaus sisarelleen Herminelle, joka ei käsittänyt, miksi arvostettu filosofiveli luopui huomattavasta perintöosuudesta ja lähti alakoulun opettajaksi syrjäseudulle. Ludwig kirjoitti: ”Sinusta tulee mieleen ihminen, joka katsoo ulos suljetusta ikkunasta ja näkee ohikulkijan tekevän käsittämättömän näköisiä liikkeitä. Hän ei tiedä, millainen myrsky ulkona raivoaa, ja että tämä ihminen pysyy ehkä ylipäänsä pystyssä vain vaivoin.”*
Kirotut taiteilijat eivät mukaudu normeihin, koska jokin heissä vaatii heiltä itseltään enemmän ja ankarammin kuin lait ja yhteisöt. Erityisen kirottuja he ovat valtioissa, joiden yksisilmäiset hallitsijat ajattelevat: ”Kansakunta olen minä.” Vaikka kukaan ei moista uskoisi, jokainen kansalainen käskytetään käyttäytymään, ikään kuin se olisi totta. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, sama ajattelutapa omaksuttiin länsimaissakin: ikään kuin venäläisillä olisi vain hallitsijansa aivot, venäjän kielen kursseja lakkautettiin, yhteistyöt keskeytettiin, yhteydet katkottiin. Ikään kuin venäjän kieli, heidän tieteensä ja kulttuuriperintönsä olisivat saastuneet ja muuttuneet vaarallisen taudin aiheuttajiksi. Taudin parantamiseksi tarvittaisiin päinvastaisia tekoja: lisää kielikursseja, lisää riippumattomia tiedotusvälineitä, enemmän yhteistyötä, enemmän neuvonpitoa, jotta pirstottu oppositio onnistuisi kokoamaan voimansa yhteen. Eurooppa on ennenkin palvellut venäläistä älymystöä sen äänenkannattajana. Heidän äänensä, sanansa ja tekonsa ovat täsmäaseita,
joihin tulisi panostaa enemmän kuin tuhoamisteollisuuteen.
Mitä venäläiset sitten ajattelevat? Monia menetelmiä hyödyntävän Chronicles-tutkimuksen mukaan sotaa kannattavien ja sitä vastustavien osuudet ovat pysyneet tasavahvasti 10–15 %:ssa**. Loput 70–80 % väestöstä välttää ottamasta kantaa, koska heille on keskeisempää huolehtia
omasta ja perheensä toimeentulosta. Kirotut taiteilijat eivät vaikene vaan kituvat vankiloissa ja mielisairaaloissa. Useimmat ovat kirottuja sekä kotimaassaan että ulkomailla silkan venäläisyytensä tähden.
Mestariohjaaja Kirill Serebrennikov kuuluu sikäli onnekkaisiin, että hänen on sallittu jatkaa työtään Euroopassa. Venäjällä hänen tuotantonsa on julistettu pannaan, eikä hänen sikäläistä asemaansa auta lainkaan, että hänen äitinsä on ukrainalainen, isä juutalainen ja hän itse avoimesti homoseksuaali. Hangonkin elokuvajuhlilla näytetty Serebrennikovin Kesä (Leto, 2018) saavutti kansainvälisen suosion. Tällä kertaa esitämme hänen tuotannostaan kaksi elokuvaa, joista yksi kertoo säveltäjästä ja toinen sarjakuvataiteilijasta.
Ukrainalaisista taiteilijoista tutustumme Ivan Prikhodkoon, luonnonvoimaiseen kansantaiteilijaan, jonka kotiseutu elää nyt kovin toisenlaisen uhan alla kuin vielä vuonna 2021, jolloin Andrii Lysetskyin satumaisen kaunis elokuva valmistui.
Millaisia unia tuottaa totalitaarinen yhteiskunta? Kanerva Cederströmin dokumenttielokuva luotaa 1930-luvun berliiniläisten unista tehtyjä muistiinpanoja. Lisäksi näemme Cederströmin kolme taiteilijadokumenttia, joista yksi on uuden uutukainen Maalarin valokuvat (2026).
Festivaaliohjelmisto tarjoaa monipuolisen kattauksen fiktioita, draamaa ja dokumentaareja eri alojen taiteilijoista, tunnetuista ja tuntemattomammista, joista useimmat ovat tai olivat aikanaan vastarannankiiskejä, erakkoja, mustia lampaita, suosionsa vankeja tai siunattuja poikkeusyksilöitä, jotka nauttivat arvostusta toiseudestaan huolimatta. Mukana ovat runoilijat Helvi Juvonen, K. A. Tavaststjerna ja Mirkka Rekola, säveltäjät Tšaikovski ja Barbara Strozzi, kuvataiteilijat Jori Kalliola, Hilma af Klint, Eva Cederström ja Per Kirkeby sekä kaikkia edellä mainittuja aloja hallinnut mutta vasta äskettäin löydetty Markku Pennanen.
Eläviä taiteilijoita työssään kohdataan lauantai-illan tiimellyksessä, kun kirjailija Laura Lindstedt lukee kuvataiteilija Aura Hakurin maalausten inspiroimia otteita tekeillä olevasta romaanistaan Adrian Sundbergin loihtimissa äänimaisemissa. Kinokonsertissa nähdään mykkäkauden venäläisen maagikon Jevgeni Bauerin klassikkoelokuva Kuoleman jälkeen (1915) elävöittäjänään keskiaikaiseen musiikkiin erikoistunut laulaja, multi-instrumentalisti Anneliina Rif.
Loppuhuipennukseksi kaavailtu neuvostoelokuvan helmi, kiihkeän romanttinen tragikomedia Moskova, rakastettuni (Aleksandr Mitta, 1974) jää valitettavasti näyttämättä, mutta suosittelemme sen katsomista YouTubesta, koska siinä yhdistyvät huippuunsa viety tekninen taituruus, yllättävät tempovaihtelut, karismaattisuus, tuntehikas rakkaustarina, juonenkäänteiden arvaamattomuus ja ajatuksia herättävät säröt. Kaihoisaksi tuon balettia, veistoksia, arkkitehtuuria ja elämänhalua pursuavan elokuvan surun ja onnenhetket tekee sekin, että Moskova, rakastettuni vetoaa maailmanrauhan puolesta aivan eri näkökulmasta kuin nykyisten ydinasevaltojen johtajilta on viime aikoina totuttu kuulemaan.
Tervetuloa elokuviin,
Sampsa Laurinen
