Aprillipäivä, hassutetaanko me toisiamme hyvässä uskossa.

Ihmiset näyttävät suhtautuvan karkeasti kahdella eri tavalla suuntautuen uhkatilanteisiin. Kaivataan joko vahvaa johtajaa kertomaan mitä tehdä, taikka sitten demokraattista yhteispeliä, jossa kukaan ei sanele mitään. Kumpikaan malli ei ole nykyisessä järjestelmässämme kiireellisessä päätöksenteossa toteuttamiskelpoinen.

Tämä on lainsäädännössä tiedostettu, ja siksi meillä on olemassa poikkeusoloihin omat päätöksenteon proseduurit ja varautumissuunnitelmat. Nämä näyttävät olevan monille enemmän tai vähemmän hepreaa, joten pohdin ääneen juuri tätä asiaa.

Valmiuslainsäädännössä on etukäteen, normaaliaikana, pystytetty systeemi, jota kuuluu kriisioloissa noudattaa. Me emme normaalioloissakaan silleen luota toisiimme, että suostuisimme siihen, että homma menee metsään siksi, että joku muu päättää puolestamme väärin. Tai että nokkamiehenä sattuu just silloin olemaan pahin vihollisemme. Ja ettei joku orban poikkeusolojen turvin kaappaa koko systeemiä. Eli valitsemamme järjestelmän puitteissa ei ole niin kriittisesti ihmisestä kiinni, millä tavoin elintärkeää asiat turvataan.

Poikkeusolojen valmiuslain kohdalla maan operatiivinen johto saa etukäteen sovituissa rajoissa antaa kiireellisiä asetuksia, jotka eduskunta jälkikäteen viikon kuluessa siunaa tai hylkää. Esimerkki tällaisesta on heti kärkeen välittömästi voimaan astuvana säädetty lääkkeiden ja tarvikkeiden maastavientikielto, jonka eduskunta yksimielisesti siunasi.

Josta päästään siihen varautumiseen. Suomella on kansainvälisesti huomattavat varmuusvarastot. Niihin sisältyy paitsi lääketieteellisen hoidon vaatimia tuotteita, myös esim. polttoaineita, ruokaa jne. Sinä ja minä emme tiedä missä ne sijaitsevat ja paljonko mitäkin tuotetta on – eikä meidän kuulu sitä tietää. Osa varastoista on toteutettu velvoittamalla kaupallisia toimijoita pitämään ylivarastoa, jolla varmistetaan että varasto pysyy kunnossa. Tästä varastosta tulee ymmärrettävästi kysyntää mm. tällaisina aikoina, joten tämän asian hallitus turvasi ensitöikseen.

Muu valmiussuunnittelu noudattaa samoja periaatteita: ne tietävät, joiden kuuluu tietää. Kenkku rakennusvalvonta edellyttää kummallisia toimenpiteitä. Siellä tiedetään, että terveyskeskus, jota firmasi on aliurakoimassa, täytyy suunnitella niin, että pandemiatilanteessa siitä on helposti erotettavissa ilmastointia myöten ”puhdas” ja ”likainen” puoli, omalla sisäänkäynnillään, jotta infektiopotilaat saadaan pidettyä muista erillään (vanhemmissa terkkareissa tätä ei ole huomioitu ja joudutaan säveltämään tai erottamaan koko terkkari). Sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvistä asioista tiedät vielä vähemmän, vaikka yhtä lailla siihen liittyviä määräyksiä on pilvin pimein.

Koronapandemian aikana on joutunut seuraamaan kuinka kansalaiset vaativat näppiksen ja näytön takana saada tietää montako minkäkinlaista tarviketta on, kenet testataan ja mitä rajoituksia tehdään, ennen kuin ne tehdään. Minulla on oikeus tietää ja asiakas on aina oikeassa, minua pitää kuunnella ja minun täytyy saada osallistua päättämiseen.

Toisaalta on päästy seuraamaan esim. kuntien infektiolääkäreiden toimintaa kriittisessä potilasrajapinnassa. He näyttävät olevan hyvin perillä resursseista ja alueellisesta epidemiatilanteesta ja ohjaavat näytteenottoa sinne, missä se on tehokkainta. Jossakin muualla tiedetään, paljonko maailmalta on onnistuttu saamaan reagensseja testin tekemiseen. Tämä kaikki johtuu valmiussuunnittelusta ja etukäteen määritellyistä vastuista. Niihin ei vaikuta kulloinenkin hallitus (paitsi tietysti jos se esim. päättää leikata THL:n rahoitusta 40%, mutta silloin me äänestäjät olemme tehneet tämän valinnan). Karkeasti sanottuna suunnitelmaa toteuttaa systeemi, ennemmin kuin se inhoavasi kunnan suojatyöntekijä. Hän toteuttaa virkavastuutaan.

Mediassa asialla on noin tsiljoona kokkia. Kukin tietysti hoitaa ahdistustaan tavallaan. Mistä päästään viimeiseen tarkasteltavan asiaan: ihmiseen. Riippumatta koulutuksesta, työtehtävästä tai poliittisesta kannasta me reagoimme eri tavoin vaaroihin ja uhkiin. Yksi tapa hallita pelkoa on kontrollin tarve. Usein näennäinen. Twitterissä testikapasiteetin tilanteesta huutaminen ei vaikuta kriisin hoitoon yhtään millään tavalla. Saako Mummokullan Hoiva Oy:n hoivakoti mobiiliyksikön testaamaan vai ei, ei riipu sinun mielipiteestäsi tai halustasi päästä itse testiin. Se riippuu siitä, onko testiä saatavilla ja onko testaaminen tarpeen ja välttämätöntä.

Mitä se peräänkuulutettu työrauha siis tarkoittaa suhteessa kansalaisen tiedonsaantioikeuteen ja siihen ehdottoman tärkeään avoimuuteen? Tarkoittaako se sitä, että sen sijaan, että nämä nyt viranomaisille taatut resurssit (jotka siis riippuvat aiemmasta päätöksenteosta ja mm. omasta äänestyskäyttäytymisestämne) yritetään käyttää niin hyvin ja tarkoituksenmukaisesti kuin osataan, ja jokainen asiaan liittyvä ammattilainen hoitaa pääasiallisesti tätä tehtävää? Vai tarkoittaako se sitä, että joka tapauksessa liian kiireiset ja kuormitetut ammattilaisemme roikkuvat netissä vastaamassa jokaisen huolestuneen kysymyksiin? Tarkoittaako se kriisin keskellä käytävää keskustelua? Vai sitä, kun pääministeri sanoo kantavansa vastuun linjauksistaan, joista keskustellaan sitten, kun homma on hoidettu?

Välistä on tuntunut, että on luojan lykky, että meillä ei ole käsillä esim. sotilaallinen kriisi. Pelottaa ajatella, miten maata johdettaisiin Twitteristä käsin siinä kohtaa. Sillä epäilemättä maanpuolustuksen huippuasiantuntijoita siunaantuisi yhtä valtaisat määrät kuin nyt epidemiologeja ja virologeja.

Eipä muuta. Älkää juoko kuravelliä.

Kirjoittaja: Tarja Koivumäki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *